Viimeinen

Viimeinen reissu oli juuri sopiva päätös täällä oleilulle. Oli sopivassa määrin epämääräistä harhailua, rentoutumista ja hieman kokemuksia, muttei mitään järisyttävää. Pääsimme Birthen kanssa lähtemään suunniteltua myöhemmin ja taivas alkoi jo hämärtyä kun vasta kaahasimme ahtaasti pikku bussissa istuen Accran ruuhkissa. Tema stationilla olimme palloilleet pysäkiltä toiselle metsästäen bussia, joka ei olisi vielä täynnä. Lopulta yksi mies lähti näyttämään reittiä vielä tyhjillään oleville busseille ja kiiruhdimme hänen perässään painavat kassit heiluen, hänen vilistäessään ihmispaljoudessa useamman metrin edellä.

 Bussimatka meni nuokkuen milloin missäkin vinkura-asennossa ja hytkyen tien pomppujen mukana. Suoraan eteenpäin ei uskaltanut ihan hirveästi katsoa, sillä kuski ajoi sellaista rallia ohitellen kuoppia ja muita autoja, että tunsi olevansa jatkuvasti raiteita vaihtavan junan kyydissä. Birthen vieressä istuva nainen oksensi puolet matkasta ja kaiken kruunasi kovalla pauhaava, äärettömän huonosti käsikirjoitettu ja näytelty ghanalainen elokuva.

 Lähes viiden tunnin päästä lähdöstä saavuimme öiseen Hohoen pikkukaupunkiin lähellä Togon rajaa. Birthe oli ollut yhteydessä amerikkalaiseen Justineen couchsurfingin kautta ja hän antoi meille kulkuohjeet majapaikkaamme. Öinen kävely Hohoen kaduilla kaikkine kamppeinemme oli hieman kuumottava, vaikkei kukaan tullut pahemmin häiritsemään tavallisia perään huuteluita laskematta. Ohjeenamme oli kävellä ohi Barclays pankin, ohi poliisi aitojen, aina Holy Ghost Fire Church kyltille asti, jossa Justine tuli meitä vastaan. Pimeässä taskulamppujen valossa pujottelimme mutaisella tiellä, ohi kirkon, kurnuttavan sammakkokuoron, nukkuvien vuohien, hökkeleiden ja banaanipuiden Justinen asuinpaikkaan. Hän jakaa huoneen kolmen muun amerikkalaisen tytön kanssa ja itse rakennuksen omisti heidän kämppäkaverinsa rastafari Nii. 

Meille Birthen kanssa selvisi, että olemme majoittumassa Della nimisen yrityksen toimistoon, jonka on perustanut amerikkalainen muotisuunnittelija ja joka työllistää suurimman osan Hohoen ompelijattarista tällä hetkellä. Hyvin vaatimattomat tilat tuntuivat hassuille nähtyämme kuinka hienot Dellan kotisivut netissä ovat: http://dellala.com Yritys on kuitenkin kasvamassa koko ajan ja uusista paremmista tiloista haaveillaan jo kovasti. Yrityksen tarkoituksena on työllistää naisia ja samalla tarjota heille koulutusta. Yritys myös velvoittaa työtätekevät naiset opettamaan paikallisessa orpokodissa kädentaitojaan lapsille, jotta näillä olisi mahdollisuus ammattiin tulevaisuudessa. 

Lauantaiaamuna kävelimme Birthen kanssa ympäri Hohoeta ja etsimme itsellemme aamiaista. Palattuamme majapaikkaamme tutustuimme amerikkalaisiin tyttöihin paremmin ja varsinainen emäntämme Justine osoittautui itse asiassa kaikista vähiten sosiaaliseksi koko joukosta. Päivällä tyttöjen kämppis Nii opetti heitä tekemään maapähkinäkeittoa ja riisipalloja (tyypillinen ghanalainen ruoka) josta en ole erityisemmin täällä pitänyt, mutta tämä resepti osoittautui yllättävän hyväksi. Lopun päivästä lepäsimme Birthen kanssa ja alkuillasta katsoimme elokuvan tyttöjen kanssa. Ihanaa tavallista oleilua.

Lauantai-illalle oli vielä luvassa muutakin ohjelmaa. Della oli saanut tuotteitaan myyntiin kahdessa Apple-liikkeessä Pohjois-Amerikassa ja amerikkalaiset tytöt järjestivät juhlat työntekijöille ja tutuille sen kunniaksi. Ajoimme Niin autolla (joka on yksi harvoista yksityisautoista koko Hohoessa ja aina lainassa jollakulla) ensin hakemaan kakkuja ja sitten suuntasimme Obama Gardens nimiseen baariin, jossa juhlat oli tarkoitus pitää. Yllättäen, kaikki ghanalaiset olivat jo paikalla ja me saavuimme afrikkalaiseen tapaan yli tunnin myöhässä kakkuinemme. Itse juhlat olivat hienoinen pettymys, sillä tuntui, ettei niitä oltu oikein loppuun asti suunniteltu ja valmisteltu. Ompelijattariin en juuri tutustunut ja ulkona satoi, joten kukaan ei innostunut tanssimaan pihalla. Istuimme pitkän kapean pöydän ääressä, joten oli vaikea keskustella kenenkään muun kanssa kuin vieressä istuvalle.  Juhliminen olisi ollut ihan tervetullutta, mutta tunnelma jäi puuttumaan ja olimme Birthen kanssa ihan tyytyväisiä kun lähdimme kotia kohti ja pääsimme nukkumaan. 

Vaikkemme tehneet mitään kovin ihmeellistä Hohoessa, oli kiva nauttia pienemmän paikan tunnelmasta. Kyläläisten äänistä, vuohista ja vuohen kakasta jota oli kaikkialla maassa, omituisesta yöllisestä äänestä jonka alkuperä ei ole selvinnyt kellekään ja muista pienistä asioista. Eli huolimatta hieman etäisestä emännästä ja tylsistä juhlista vierailusta jäi ihan hyvä fiilis. 

Sunnuntaina etsimme tiemme ulos rakennus-puu-kirkko-sokkelosta ja nappasimme hieman ylihintaisen taksin kolmenkymmenen minuutin päässä olevaan Wlin kylään, jossa oli kuuluisat Wli-vesiputoukset. Päätimme hemmotella itseämme yhden yön verran ja kirjauduimme hieman kalliimpaan majapaikkaan, jossa oli kaksi isoa sänkyä, tv, iso tilava kylpyhuone ja söpö kuisti. Levähdimme hetken, odottelimme sateen loppumista ja suuntasimme sitten sademetsään kävelyreitille, joka johti vesiputoukselle. Reitti oli kaunis, lehdet värisivät syvän vihreinä, märkinä sateista. Omituisia hedelmiä ja pahkuroita kasvoi puissa, muurahaisten valtatiet kulkivat tiellä ja perhosia lepatteli juopuneen oloisina ympäriinsä. Ainoa mikä häiritsi, oli muut samaa reittiä kulkevat turistit. 

Itse putoukset ovat kaksiosaiset, mutta sadekauden takia ylemmille putouksille ei päässyt, tai ainakin se olisi vaatinut paremmat retkeilyvarusteet kuin meidän kangastossut ja shortsit. Alempi putous oli kuitenkin sekin ihan vaikuttava, valtava pauhu kävi kokoajan ja putous aiheutti kovan tuulen ja puski vesipisaroita kasvoille usean kymmenen metrin päähän. Kävimme vedessä uimassa, ja mitä lähemmäs putousta meni, sitä kovempaa vesi iskeytyi päin näköä ja pisteli kuin pienet neulat. Märkinä ja tyytyväisinä oli hyvä palata takaisin majapaikkaamme vaihtamaan kuivaa päälle ja nauttimaan viereisen sademetsän äänistä ja jylhistä vuoristomaisemista. 

Maanantaina aamuna puoli kuusi lähdimme paluumatkalle ja reilu kuutisen tuntia myöhemmin pääsin vihdoin takaisin Aplakuun uupuneena trotroista ja hytkymisestä. Birthe tuli hieman myöhemmin hoidettuaan työasiansa ja haettuaan tavaransa kurssikeskuksesta jossa oli majoittunut tähän asti. Maanantai-tiistai ja tiistai-keskiviikko yöt hän majoittuu kanssani Aplakussa Jonaksen ja Hannan luvalla.

Loput maanantaista olen pakkaillut ja ihmetellyt tavaranpaljoutta. Tiistaina (eli huomenna) saan loput pyykit pesusta ja sitten selviää pärjäänkö rinkalla ja käsimatkatavaralla, vai pitääkö ostaa jokin lisäkassi jonka laitan rinkan lisäksi ruumaan. Soitin Markukselle puhelun ja pyysin ostamaan kotiin vuohenjuustoa (miksi Ghanassa ei tehdä vuohenjuustoa kun vuohia on joka paikassa ja juuston voi oikein haistaa ilmassa?!), piimää, hapankorppua, voita ja salaattia ensi hätään. Ihanaa palata kotiin, vaikka tuntuukin hassulle, että kesää on enää elokuu jäljellä ja sitten alkaa viimeinen vuosi opintoja. Kohta alan stressata opinnäytetyöstä, harjoittelupaikoista ja kaikesta muusta mikä kuuluu syksyyn, mutten ihan vielä. Vielä on tiistai ja keskiviikkopäivä Ghanassa oleilua ja sen jälkeen lomailua kotona Markuksen kanssa. Aika kivaa.

Vuohenkakkaa vai selittämistä?

En enää aio kirjoittaa enempää ja blogi päättyy tähän. On ollut ihan hauskaa kirjoitella tekemisiään muistiin itseäkin (ja koulun raporttia varten) vaikka olen jatkuvasti harmitellut sitä, etten ole kovin tosissani panostanut kirjoittamisen laatuun (tai kielioppiin!). Toisinaan on tullut kirjoitettua vain ympäripyöreä selostus siitä mitä on tullut tehtyä, vaikka jälkikäteen olisi ehkä ollut hauskempi kirjoittaa vain yksittäisistä asioista, kuten paljain jaloin vuohenkakkaan astumisesta, yksityiskohtaisista henkilökuvauksista, varhaisista aamuista ja lapsista jotka kantavat vettä päänsä päällä. Kaikista pienistä asioista jotka jäävät kuvina mieleen. Toisaalta ne ovat yksityisiä muistoja ja ehkä ne myöhemmin etsiytyvät johonkin muuhun kirjoittamaani asiaan.