Matkailua

Tänään on keskiviikko ja tasan viikon päästä keskiviikkona koittaa lähdön hetki. Olen innoissani ja samaan aikaan haikea. Täällä olo on ollut irtiotto kaikesta arjesta. On ollut aikaa ajatella ja olla ajattelematta. On ollut ihana huomata miten paljon rakkaita ihmisiä Suomessa kaipaa ja ollut ihana huomata että Afrikka tuntuu yhä rakkaalle. Vaikka lapsuudessani asuin Mosambikissa vain kaksi vuotta ja nuoruudessani vierailin muutaman viikon Namibiassa, se on jättänyt jälkensä minuun.  Afrikka tuntuu kotoisalle omalla tavallaan. Turhauttavallekin ja toisinaan pelottavalle, etenkin vaaleaihoiselle naiselle. Silti, tänne pitää saada palata uudestaan ja uudestaan. 

Viime viikonloppuna tapasin Birthen, johon tutustuin couchsurfingin kautta. Birthe toi mukanaan toisen ”surffarin” Neilin, intialaisen nuoren miehen, joka on asunut Accrassa puolitoista vuotta. Kolmistaan vierailimme Makolassa, Accran isoimmalla torilla joka levittäytyy useammalle kadulle ja on täynnä kaikkia mahdollisia tavaroita ja tuotteita mitä vaan voi kuvitella. Kiersimme torista pienen osan, liikkuen ihmismassan vietävänä. Neil vei meidät autollaan käymään rantabaarissa ja sen jälkeen tiputti minut ja Birthen Osuun lounaalle jatkaakseen itse työtapaamiseen. Minä ja Birthe jatkoimme tutustumista lounaalla ja suunnittelimme ensi viikonlopun reissua. Suunnitelmanamme on lähteä itään päin Volta järjen lähelle. 

Osusta lähdimme kohti Aplakua, näytin Birthelle missä majailen ja lopuksi suuntasimme vielä Kokrobitelle reggaeta kuuntelemaan. Vietimme siellä iltaa jutellen parin hollantilaisen tytön kanssa, jotka olivat sattumoisin olleet juuri Volta järven lähellä kolme kuukautta tutkimassa eri vammaisryhmien elinoloja. Tapasimme myös ghanalais-libanonilaisen miehen ja kaksi hänen syyrialaista kaveriaan ja heidän kanssaan juttelimme loppuillan vesipiipun poristessa. Ghanalais-libanonilainen mies osoittautui vesipiippuexpertin lisäksi myös suureksi koirien ystäväksi, joten keskustelu pyöri karvakuonoissa ja oikeanlaisissa hiilissä jotka eivät antaneet kitkerää makua vesipiippuun.  Neilin oli tarkoitus tulla myöhemmin illasta Kokrobitelle meidän kanssamme ja hän olisi heittänyt Birthen tämän majapaikkaan aivan toiselle puolelle Accraa. Neil oli kuitenkin joutunut auto-onnettomuuteen (onneksi ei mitään vakavaa!) joten hän ei koskaan saapunut ja majoitin Birthen Aplakuun, sillä yöllä yksin matkustaminen ei ole turvallista. 

Sunnuntaiaamuna heräsimme kuudelta. Minulla oli kiire lähteä Adamorobeen ja Birthe yritti tavoittaa kurssilaisensa, jotka olivat lähdössä retkelle Elminan linnaan. Kuljimme yhdessä Barrieriin, josta minä hyppäsin trotroon ja Birthe jäi odottamaan, että joku kurssikeskuksesta vastaisi puhelimeen. Myöhemmin Birthe kertoi tavoittaneensa ryhmäläisensä, mutta hän ei ehtinyt retkelle mukaan. Minä puolestani matkasin vajaan pari tuntia Accran toiselle puolelle, isolle ostoskeskukselle jossa olin sopinut tapaavani Akofulin, kuuron evankelistan, jonka mukana menin Adamorobeen. Akoful ilmestyi tapaamispaikalle puolituntia myöhässä, mutten pahemmin hermoillut, ehdin hyvin ostaa aamupalaa ja herätä kunnolla ennen kuin lähdimme taittamana matkaa. 

Matka Adamorobeen oli pitkä, trotrota taisimme vaihtaa kolmesti ja lopuksi otimme taksin kylään, jossa kuurot seurakuntalaiset odottivat. Vaikka jumalanpalvelus alkoikin melkein tunnin myöhässä, ketään ei tuntunut se haittaavan. Kävin kättelemässä kaikki läpi ja tunnuin saavan ihan hyvän vastaanoton. Hanna oli etukäteen hieman varoitellut, että kyläläiset olivat ehkä kyllästyneitä siihen, että siellä kävi väkeä heitä ”ihmettelemässä”. Ehkä se, että tulin Akofulin kanssa helpotti asiaa, sillä minua kohtaan oltiin todella ystävällisiä ja jumalanpalveluksen (aiheena se kuinka Johannes kastaja menetti päänsä, josta ymmärsin noin puolet) jälkeen monet tulivat innoissaan keskustelemaan kanssani. Kyläläiset ovat todella köyhiä ja monet valittelivat huonoja olosuhteita. Akoful keroti kyläläisten toivoneen, että tiedustelisin Suomessa, josko jokin taho olisi halukas tukemaan ja auttamaan kyläläisiä. Lupasin yrittää, mutta kerroin, etten voi luvata mitään. On vaikea selittää heille, että vaikka olen vaaleaihoinen ja minulla on varaa ostaa lentolippu Ghanaan, en pysty järjestämään heille tukijoita tuosta vain.  Joka tapauksessa kokemus oli positiivinen, kyläläiset pyytelivät tulemaan uudestaan ja majoittumaan sinne, he kuulemma auttaisivat. Kiersimme hetken katsomassa kylää, poiketen joidenkin takapihoille kysymään kuulumisia ja kättelemään ihmisiä. Minulle näytettiin talo jossa eräs Annelies Kusters majoittui tehdessään väitöskirjaansa Adamorobelaisista. Opus on nimeltään ”Since time immemorial until the end of days” – An ethnographic study of the production of deaf space in Adamorobe, Ghana.  Paluumatkalla Akoful nuokkui, toisinaan olkapäätäni vasten, heräteni vain vaihtamaan kulkuneuvosta toiseen. Erosimme Madinassa, josta minä otin troton Barrieriin ja hän omaan kotiinsa toiselle puolelle Accraa. 

Lopun sunnuntaista olin väsynyt, mutta pakkasin silti sinnikkäästi ja järjestin asiat maanantain kouluretkeä varten. Jonas antoi kaikki matkarahat minun vastuulleni, mukaan lukien Hannan puhelimen ja neuvon että soittaisin jos olisi jotain ongelmaa. Maanantai aamuna heräsin juuri kun Jonas lähti töihin. Laittauduin valmiiksi matkaa varten. Vedin päälle valkoisen paidan varustettuna koulun logolla, kannoin kassini ulos, toinen omille tavaroilleni ja toinen ”liikkuvana toimistona” sisältäen koulun kansioita ja kirjasen johon oli arvioitu kaikki tulevat kulut. Koululle oli määrä tulla kaksi oppilasta noin kahdeksan maissa, jonka jälkeen olisimme yhdessä kävelleet alas isommalle tielle, josta koulun trotro olisi poiminut meidät kyytiin. Kukaan ei saapunut sovittuun aikaan. Kun kaksi oppilasta tuli koululle lopulta, he olivat eri oppilaat kuin minulle oli sanottu. Ryhdyin siis kaivamaan koulun kansioista kahden puuttuvan oppilaan kotinumeroita, soitin sinne ja en saanut mitään selvää vanhempien puheesta, joten talonhoitaja Adowa sai kysyä heiltä missä lapset olivat. Lopulta kaksi puuttuvaa oppilasta saapui, toisella ei ollut päällään valkoista paitaa, joka piti olla kaikilla, eikä hänelle ollut pakattu lainkaan vaihtovaatteita, joten soitimme hänen kotiinsa uudestaan ja oppilaan isä toi tavarat nöyristellen ja työntäen viiden cedin seteliä meille sanoen ”ostakaa mitä vain hän tarvitsee tällä, mitä vain”. 

Jokus kymmenen maissa koulun trotro ja vuokrattu trotro ajoivat koululle (tätä ei oltu siis mielestäni sovittu,  mutta kävi se näinkin) ja kiinnitimme autoihin paperille maalatut HOUSE OF GRACE school for deaf ON TOUR kyltit, joiden kestävyyttä epäilin kovasti, vaikka olinkin ne omin kätösin Hannan toiveesta tehnyt. Pakkauduimme kaikki autoihin, ajoimme Barrieriin josta otimme loput opettajat ja lapset kyytiin, yksi opettaja oli odottanut siellä klo 8 asti, sillä se oli ollut alun perin sovittu aika. Pääsimme loppujen lopuksi joskus kymmenen jälkeen liikkeelle kohti Cape Coastia. Matka sujui hyvin, lukuun ottamatta vuokratrotron moottorin ylikuumenemista, jonka takia pysähdyimme muutaman kerran antaaksemme sen jäähtyä. 

Ensimmäinen kohteemme oli Cape Coastin linna. Lapset söivät välipalaa linnan edessä sillä aikaa kun kävin metsästämässä sellaisen henkilön, joka tiesi etukäteen sovitusta hinnasta. Sen jälkeen äkäinen vahti usutti meidät sisälle linnaan ja ilmoitti ettemme voi jakaa lasten ryhmää kahteen, kuten olimme aiemmin suunnitelleet. Ehdin jo ajatella, että mitähän tästä tulee, mutta yllätykseksi kaikki sujui todella hyvin. Pienemmät lapset, jotka yleensä tappelevat paljon aiheuttavat enemmän päänvaivaa käyttäytyivät yllättävän hyvin. Enkä muutenkaan ehtinyt niin paljon keskittyä heidän kaitsemiseen, sillä toimin tulkkina. Meillä oli hyvin toimiva systeemi, jossa minä viitoin oppaan englanninkielisen selostuksen ghanalaiselle viittomakielelle ja siitä taas yksi kuuroista opettajista viittoi reletulkkina saman lapsille. Kaikkia viittomia en tietenkään tiennyt, mutta joko improvisoin jotain, elehdin, käytin suomalaisen viittomakielen viittomaa tai kysyin puuttuvan viittoman nopeasti opettajalta. Isommat lapset esittivät kysymyksiä ja yksi pojista olisi kovasti halunnut nähdä linnakkeessa kuolleiden luita (joita ei tietenkään enää ole jäljellä). Kierros oli hyvä ja tällä kertaa oikeasti kuulin mistä missäkin paikassa oli kyse. Silloin, kun kiersimme linnakkeen Essin kanssa, emme saaneet puolestakaan selvää, sillä olimme ison pulisevan ghanalaisryhmän kanssa ja opas puhui epäselvää afrikkalaisenglantia. 

Majoituimme Cape Coastin kuurojen koulussa, joka on iso, useasta rakennuksesta koostuva kompleksi. Sen yhteydessä oli ilmeisesti myös pienempi koulu sokeille. Oppilaat majoittuivat asuntolassa, jossa oli suhteellisen siistit kerrossängyt ja patjat. Tyynyjä tai vuodevaatteita ei ollut, mutta oppilaat ovat tottuneet nukkumaan varmaan huonommissakin olosuhteissa. Opettajat majoittuivat oppilaiden kanssa, ja minä ja Auntie Grace joimme huoneen pienessä asunnossa, joka oli vieraita varten. Toisessa huoneessa majoittuivat koulukuskimme Nicholas ja vuokratrotron kuski, jonka nimeä en muista. Odottelimme koko illan illallista, josta olimme sopineet etukäteen. Ruokailusta vastaava nainen oli ollut sairaana päivällä ja lähtenyt kaupunkiin lääkäriin ja hän palasi vasta puoli yhdeksän maissa. Onneksi ruoka oli kuitenkin valmista ja se oli hyvää (riisiä, tulista tomaattikastiketta ja kanaa aikuisille, lapsille kananmuna). Ruokailua seurasi kuitenkin järkytyksen hetket….

Suurin osa koulun oppilaista oli kerääntynyt sinä iltana isoon ruokasaliin elokuvaa katsomaan (jossa ei ollut mitään järkeä, sillä siinä ei ollut tekstitystä ja kuvan laatu oli huono). Kun koulumme oppilaat ruokailivat, katsoivat Cape Coastilaiset nälkäisinä vierestä. Riisiä jäi runsaasti yli joten Auntie Grace päätti jakaa sitä muille lapsille, jotka olivat syöneet viimeksi viiden maissa. Syntyi valtava ryntäys kun noin sata tai enemmän oppilasta ryntäsi kohti ruokaa, tallaten toisiaan jalkoihin ja hyppien pöydille. Koulun henkilökunta alkoi karjua ja he hakivat jostain kätköstä vitsoja ja sauvoja joilla he läimivät ja löivät oppilaita. Oppilaat ryntäsivät peloissaan toiseen suuntaan kaataen toisiaan kumoon. Vitsat paukkuivat ja lapset huusivat ja kaiken keskellä minä, meidän opettajamme ja meidän oppilaamme katsoimme kauhuissamme toisiamme. Samanlaista oli kuulemma kuurojen opettajien lapsuudessa heidän koulussaan ja samanlaista on muissa Ghanan kouluissa, kuulevillakin. Suuria oppilasmääriä pidetään kurissa pelolla ja kivulla. 

Tiistai ei pitänyt sisällään enempää järkytyksiä onneksi. Aamupala oli ihan ajallaan ja hyvä ja pääsimme lähtemään Kakumin luonnonpuistoon suunniteltuun aikaan.  Selvittelin hintaa jälleen paikan päällä kun kukaan ei tuntunut tietävän mitään aiemmin sovituista hinnoista. Kaikki selvisi kuitenkin ja pääsimme oppaan mukana viidakkoon. Lapsille taisi olla ensimmäinen kerta metsän sisällä, sillä vaikka reitti oli selkeästi turisteille tehty, leveä polku, muutamaa pelotti niin, että tuli itku ja minäkin kiemurtelin puiden välistä kahta lasta kädestä pitäen. Todellisia kauhun hetkiä herättivät riippusillat, jotka ovat Kakumin päävetonaula. Siltoja on yhteensä seitsemän, mutta pelokkaille on lyhyempi, kolmen sillan reitti. Yksi oppilaista, ylivilkas rasavilli John, joka oli itkenyt lähes koko matkan, kieltäytyi menemästä ollenkaan, joten oppaamme kulki hänen kanssaan kävellen eri reittiä kohtaamispaikkaan. Jouduimme myös kaikki menemään lyhyemmän reitin, sillä liian moni lapsista tuntui pelkäävän kulkemista. Rohkeita oppilaita, opettajia ja minua tämä harmitti, mutta ryhmän jakaminen olisi ollut liian haastavaa. Kokemus oli lapsille varmasti kuitenkin järisyttävä. 

Kakumin jälkeen vierailimme läheisessä Monkey forestissa. Hollantilaispariskunnan ylläpitämä eläin ”puisto” hoiti apinoiden lisäksi käärmeitä, kilpikonnia, krokotiileja, sivettikissoja ja muutamaa muuta eläintä joiden nimiä en muista enkä tiennyt suomeksi. Pariskunta oli asunut Ghanassa yhdeksän vuotta, mies osasi puhua paikallisia kieliä ja heidän koko elämänsä pyöri puiston ympärillä. Sellaisia langanlaihoja, auringon paahtamia hippihollantilaisia. Mies kertoi meille nukkuneensa yhden apinan kanssa puolisen vuotta samassa sängyssä sen ollessa vauva ja vieläkin hän saattoi käsitellä sitä miten tahtoi, vaikka myöhemmin apina varmaan villiintyisi. Tälläkin hetkellä heillä oli joitakin eläimiä sisällä talossaan asumassa. Osa puiston eläimistä viedään asumaan Kakumiin niiden ollessa tarpeeksi vanhoja, mutta osa jää puistoon ja niiden majapaikkaa vaihdetaan sen mukaan kun ne kasvavat. Ei hassumpi paikka vapaaehtoistyöhön sekään.

Palasimme kauhujenkoululle vielä lounaalle ja sitten suuntasimme kohti Accraa. Matka takaisin sujui jälleen pysähdysten merkeissä kun toinen trotro kuumeni välillä hälyttävissä määrin. Kukaan ei kuitenkaan räjähtänyt ilmaan ja selvisimme koululle turvallisesti. Osa lapsista tiputettiin jo matkanvarrella koteihinsa. Halasin heitä ja vilkutin perään, pidätellen kyyneliä. Koululle saavuttua oli kuitenkin sellainen kiirehässäkkä, että kaikki hyvästelyherkistely jäi tekemättä, halasin lapset ja opettajat läpi ja yhtäkkiä kaikki olivat poissa ja seisoin pihalla kassieni kanssa yksin tajuamatta, etten ehkä enää näkisi heitä koskaan uudestaan. 

Talossa on nyt oudon hiljaista kun Hannaa ja lapsia ei ole, eikä koululla ole ketään. Adowa, Theo ja Edu kyllä ovat täällä, mutta enimmäkseen alakerrassa. Minä olen nukkunut pitkästä aikaa sikeästi koko yön, kun kukaan ei ole aamulla aloittanut mekastamaan ja koska univelkaa oli kertynyt liikaa. Oli tarkoitus lähteä nettikahvilaan, mutta se jääköön huomiselle. Olen kirjoittanut koulun matkasta lyhyen, pelkistetyn raportin rahoittajia varten ja nukkunut kahden tunnin päiväunet ja kirjoitellut tätä blogitekstiä. Nyt annoin Edun mukaan rahaa kun hän lähti ulos Jonaksen asioita hoitamaan, jotta hän toisi minulle kaksi (mielestäni hyvin ansaittua) Savanna-siideriä. Huomenna asioin netissä, käyn Grandman luona ja pakkaan tavaroita. Perjantaina lähdemme Birthen kanssa Hohoeen, itään. Olemme siellä suunnilla tiistaihin asti jolloin palaamme takaisin, toivottavasti matkasta nauttineina. Birthe on ollut yhteyksissä amerikkalaisen sohvasurffaaja naisen kanssa, joka majoittaa meidän ainakin viikonlopuksi. Puhelimessa en saanut täysin kaikesta Birthen saksalaisenglantilaisesta aksentista selvää, mutta ilmeisesti amerikkalaisen työpaikka (joku tietokonejuttu) järjestää juhlat lauantaina joihin voimme osallistua. Kuulostaa siis lupaavalle, ei liian suunnitellulle, mutta riittävän turvalliselle. 

Nyt saapui Savanna.