Grandman kanssa baarissa

11.7

Minä ja vessanpönttö ollaan taas oltu tänään ylimmät ystävykset heti sängyn jälkeen, jossa olen maannut lähestulkoon koko päivän. Essi on potenut tautia jo useamman päivän ja oli kai vaan ajan kysymys milloin minäkin alan oireilla. Aamulla kuvittelin ensin hieman kuvottavan olon olevan vain sympatiatunteita Essin köllöttäessä sängyllä voipuneena, mutta aamupalan jälkeen en ehtinyt kuin pyörähtää koululla kun katsoinkin paremmaksi jäädä omaan huoneeseen turvallisesti vessan lähelle sijoittuneena.

Noh ei siitä sen enempää, toivottavasti tämä nyt menee ohi. Lääkkeitä ainakin on edellisestä lääkärikäynnistä.

Viime iltana vietinkin sitten pari tuntia Grandman kanssa baarissa istuskellen. Toisin kuin mielikuvitus antaa luulla, emme juoneet siellä tippaakaan alkoholia ja siellä istuminenkin oli itse asiassa vain olosuhteiden pakko. Hannan tytär Johanna lähti eilen illalla Suomea kohti, matkustaen yksin. Hanna, Jonas, Kwasi ja Grandma olivat lähdössä saattamaan häntä ja itse olin Essin kanssa ajatellut jäädä illaksi kotiin, olettaen, ettei meidän kuulunut sinne mukaan edes lähteä. Johanna tuli kuitenkin päivällä kysymään kainosti, josko olisin lähdössä mukaan. Kysyin haluaisiko hän minut sinne ja Johanna nyökkäsi. Niinpä minä sitten pakkauduin autoon mukaan, istuin Kwasi sylissäni ja matkalla koukattiin Grandma kyytiin tien varrelta, jonne hän oli kodistaan kävellyt. Lentokentällä Hannan ja Jonaksen oli tarkoitus mennä viemään Johannan kanssa vain laukut chek-iniin ja sitten tulla lähellä olevaan epäviralliseen lentokenttäbaariin odottamaan lennon lähtöä. Sisään päästyään he eivät kuitenkaan saaneet lupaa enää poistua Johannan kanssa ja niin minä ja Grandma istuttiin baarissa odottamassa parisen tuntia. Onneksi oltiin varmuuden vuoksi annettu jäähyväishalit Johannalle jo aiemmin. Ei siis mitään sen jännittävämpää oikeastaan, mutta oli ihan kiva jutella Grandman kanssa, joka on yksi lempityypeistäni täällä. Hän kertoi matkusteluistaan ajalta, jolloin kiersi Ghanaa ja muitakin kuin Afrikan maita kouluttamassa naisia ja osallistumalla kokouksiin YK:n konsulttina.

Paluu matkalla ajoimme Grandman kotiin Bauwiin (en tiedä miten se oikeasti kirjoitetaan), joka on taas yksi Accran alueista. Jonas istui ratissa ja alkoi etukäteen varoittelemaan Bauwin tiestä. Kysyin millainen tie on ja Jonas vastasi maiskauttaen suullaan niin kuin ghanalaisilla on tapana kun puhutaan jostain epämiellyttävästä: ”Ah, se on kuin ajaisi kuussa. Niin huono se on. Huono huono.” 

Grandma nauroi penkiltään: ” Niin, siinä kun ajaa niin kri kri kri kri kri kri!” tarkoittaen auton kitinää sen pinnistellessä yhtenä kappaleena tietä pitkin.

Tvin kielen opettelu on jäänyt vähäiseksi, mutta sitäkin enemmän olen kiinnittänyt huomiota muihin äännähdyksiin ja tapoihin, joita kaikki ympärillä käyttävät.

Suun maiskautus, kuten yllä jo kävi ilmi, on paikallaan silloin kun puhutaan jostain epämiellyttävästä tai tyhmästä tai jotain asiaa vähätellään.

Pitkä hyväksyvä ”jouuu” tarkoittaa ”kyllä”, mutta sitä ilmeisesti käytetään vain silloin kun mielissään myönnellään johonkin, kuten esimerkiksi minun yrityksiini sanoa jotain tviksi. Se saa usein lempeän jouuuu:n aikaiseksi.

”a-haa!” on iloinen hönkäisy, kuin löytäisi jotain erittäin miellyttävää. Se kuuluu ainakin Grandman suusta, kun hänellä on jotain erityisempää sanottavaa.

”Ehh!” ähkäisyn todellista tarkoitusta en ole ihan viela sisaistanyt. Pitanee raportoida siita myohemmin.

Lyhyen ähinäoppitunnin jälkeen asiasta ihan toiseen. Tuli mieleeni, etten kertonut miten viisumin kanssa kävi, sillä kävi aika hyvä tuuri. Olin täyttänyt viisuminhakukaavakkeen, käynyt otattamassa nettikahvilassa neljä järkyttävän näköistä passivalokuvaa (joita ei Suomessa hyväksyttäisi) ja liittänyt mukaan tulostetut lentoliput todistukseksi siitä, että olen poistumassa maasta. Jonas oli viemässä Hannan ja lasten viisumihakemukset uusittavaksi sattumoisin sopivaan aikaan, joten annoin hänen matkaansa passini ja hakemuksen liitteineen. Maahanmuuttotoimistolla virkailijat olivat katsoneet passiani ja todenneet, että minulle olikin jo kentällä myönnetty 60 päivää ja kaikki on kunnossa. Pari ylimenevää päivää eivät kuulemma haittaisi, sillä täälläkin voi viisumia hakea vielä viikon sen umpeutumisesta.

En ollut tutkaillut passiini lyötyä leimaa sen tarkemmin saatuani sen lentokenttävirkailijalta käteeni saapumisyönä. Siellä se kuitenkin oli, pikkiriikkisesti kirjoitettuna: 60 days. Muistan kun virkailija sanoi minulle, että hän antaa minulle 30 päivää ja hymyili omahyväisesti. Olin vastannut hänelle, että sama se, haen joka tapauksessa sitten paikanpäältä lisää aikaa. Ilmeisesti vastaus oli hyvä, sillä hän olikin leimannut pidemmän ajan, vaikka olin maksanut vain 30 päivän viisumin. Tenttasin kyllä Jonasta siitä, voivatko ne kentällä, lähtiessäni takaisin Suomeen, vielä alkaa valittaa siitä, mutta koska virastosta oli niin sanottu, siitä ei pitäisi aiheutua ongelmaa. ”Sitä paitsi, jos sinulla ei ole rahaa mukanasi millä maksaa, niinminkä ne sitten voi.” Jonas totesi lopuksi. Toivon, etteivät ne voi mitään…