Viimeinen

Viimeinen reissu oli juuri sopiva päätös täällä oleilulle. Oli sopivassa määrin epämääräistä harhailua, rentoutumista ja hieman kokemuksia, muttei mitään järisyttävää. Pääsimme Birthen kanssa lähtemään suunniteltua myöhemmin ja taivas alkoi jo hämärtyä kun vasta kaahasimme ahtaasti pikku bussissa istuen Accran ruuhkissa. Tema stationilla olimme palloilleet pysäkiltä toiselle metsästäen bussia, joka ei olisi vielä täynnä. Lopulta yksi mies lähti näyttämään reittiä vielä tyhjillään oleville busseille ja kiiruhdimme hänen perässään painavat kassit heiluen, hänen vilistäessään ihmispaljoudessa useamman metrin edellä.

 Bussimatka meni nuokkuen milloin missäkin vinkura-asennossa ja hytkyen tien pomppujen mukana. Suoraan eteenpäin ei uskaltanut ihan hirveästi katsoa, sillä kuski ajoi sellaista rallia ohitellen kuoppia ja muita autoja, että tunsi olevansa jatkuvasti raiteita vaihtavan junan kyydissä. Birthen vieressä istuva nainen oksensi puolet matkasta ja kaiken kruunasi kovalla pauhaava, äärettömän huonosti käsikirjoitettu ja näytelty ghanalainen elokuva.

 Lähes viiden tunnin päästä lähdöstä saavuimme öiseen Hohoen pikkukaupunkiin lähellä Togon rajaa. Birthe oli ollut yhteydessä amerikkalaiseen Justineen couchsurfingin kautta ja hän antoi meille kulkuohjeet majapaikkaamme. Öinen kävely Hohoen kaduilla kaikkine kamppeinemme oli hieman kuumottava, vaikkei kukaan tullut pahemmin häiritsemään tavallisia perään huuteluita laskematta. Ohjeenamme oli kävellä ohi Barclays pankin, ohi poliisi aitojen, aina Holy Ghost Fire Church kyltille asti, jossa Justine tuli meitä vastaan. Pimeässä taskulamppujen valossa pujottelimme mutaisella tiellä, ohi kirkon, kurnuttavan sammakkokuoron, nukkuvien vuohien, hökkeleiden ja banaanipuiden Justinen asuinpaikkaan. Hän jakaa huoneen kolmen muun amerikkalaisen tytön kanssa ja itse rakennuksen omisti heidän kämppäkaverinsa rastafari Nii. 

Meille Birthen kanssa selvisi, että olemme majoittumassa Della nimisen yrityksen toimistoon, jonka on perustanut amerikkalainen muotisuunnittelija ja joka työllistää suurimman osan Hohoen ompelijattarista tällä hetkellä. Hyvin vaatimattomat tilat tuntuivat hassuille nähtyämme kuinka hienot Dellan kotisivut netissä ovat: http://dellala.com Yritys on kuitenkin kasvamassa koko ajan ja uusista paremmista tiloista haaveillaan jo kovasti. Yrityksen tarkoituksena on työllistää naisia ja samalla tarjota heille koulutusta. Yritys myös velvoittaa työtätekevät naiset opettamaan paikallisessa orpokodissa kädentaitojaan lapsille, jotta näillä olisi mahdollisuus ammattiin tulevaisuudessa. 

Lauantaiaamuna kävelimme Birthen kanssa ympäri Hohoeta ja etsimme itsellemme aamiaista. Palattuamme majapaikkaamme tutustuimme amerikkalaisiin tyttöihin paremmin ja varsinainen emäntämme Justine osoittautui itse asiassa kaikista vähiten sosiaaliseksi koko joukosta. Päivällä tyttöjen kämppis Nii opetti heitä tekemään maapähkinäkeittoa ja riisipalloja (tyypillinen ghanalainen ruoka) josta en ole erityisemmin täällä pitänyt, mutta tämä resepti osoittautui yllättävän hyväksi. Lopun päivästä lepäsimme Birthen kanssa ja alkuillasta katsoimme elokuvan tyttöjen kanssa. Ihanaa tavallista oleilua.

Lauantai-illalle oli vielä luvassa muutakin ohjelmaa. Della oli saanut tuotteitaan myyntiin kahdessa Apple-liikkeessä Pohjois-Amerikassa ja amerikkalaiset tytöt järjestivät juhlat työntekijöille ja tutuille sen kunniaksi. Ajoimme Niin autolla (joka on yksi harvoista yksityisautoista koko Hohoessa ja aina lainassa jollakulla) ensin hakemaan kakkuja ja sitten suuntasimme Obama Gardens nimiseen baariin, jossa juhlat oli tarkoitus pitää. Yllättäen, kaikki ghanalaiset olivat jo paikalla ja me saavuimme afrikkalaiseen tapaan yli tunnin myöhässä kakkuinemme. Itse juhlat olivat hienoinen pettymys, sillä tuntui, ettei niitä oltu oikein loppuun asti suunniteltu ja valmisteltu. Ompelijattariin en juuri tutustunut ja ulkona satoi, joten kukaan ei innostunut tanssimaan pihalla. Istuimme pitkän kapean pöydän ääressä, joten oli vaikea keskustella kenenkään muun kanssa kuin vieressä istuvalle.  Juhliminen olisi ollut ihan tervetullutta, mutta tunnelma jäi puuttumaan ja olimme Birthen kanssa ihan tyytyväisiä kun lähdimme kotia kohti ja pääsimme nukkumaan. 

Vaikkemme tehneet mitään kovin ihmeellistä Hohoessa, oli kiva nauttia pienemmän paikan tunnelmasta. Kyläläisten äänistä, vuohista ja vuohen kakasta jota oli kaikkialla maassa, omituisesta yöllisestä äänestä jonka alkuperä ei ole selvinnyt kellekään ja muista pienistä asioista. Eli huolimatta hieman etäisestä emännästä ja tylsistä juhlista vierailusta jäi ihan hyvä fiilis. 

Sunnuntaina etsimme tiemme ulos rakennus-puu-kirkko-sokkelosta ja nappasimme hieman ylihintaisen taksin kolmenkymmenen minuutin päässä olevaan Wlin kylään, jossa oli kuuluisat Wli-vesiputoukset. Päätimme hemmotella itseämme yhden yön verran ja kirjauduimme hieman kalliimpaan majapaikkaan, jossa oli kaksi isoa sänkyä, tv, iso tilava kylpyhuone ja söpö kuisti. Levähdimme hetken, odottelimme sateen loppumista ja suuntasimme sitten sademetsään kävelyreitille, joka johti vesiputoukselle. Reitti oli kaunis, lehdet värisivät syvän vihreinä, märkinä sateista. Omituisia hedelmiä ja pahkuroita kasvoi puissa, muurahaisten valtatiet kulkivat tiellä ja perhosia lepatteli juopuneen oloisina ympäriinsä. Ainoa mikä häiritsi, oli muut samaa reittiä kulkevat turistit. 

Itse putoukset ovat kaksiosaiset, mutta sadekauden takia ylemmille putouksille ei päässyt, tai ainakin se olisi vaatinut paremmat retkeilyvarusteet kuin meidän kangastossut ja shortsit. Alempi putous oli kuitenkin sekin ihan vaikuttava, valtava pauhu kävi kokoajan ja putous aiheutti kovan tuulen ja puski vesipisaroita kasvoille usean kymmenen metrin päähän. Kävimme vedessä uimassa, ja mitä lähemmäs putousta meni, sitä kovempaa vesi iskeytyi päin näköä ja pisteli kuin pienet neulat. Märkinä ja tyytyväisinä oli hyvä palata takaisin majapaikkaamme vaihtamaan kuivaa päälle ja nauttimaan viereisen sademetsän äänistä ja jylhistä vuoristomaisemista. 

Maanantaina aamuna puoli kuusi lähdimme paluumatkalle ja reilu kuutisen tuntia myöhemmin pääsin vihdoin takaisin Aplakuun uupuneena trotroista ja hytkymisestä. Birthe tuli hieman myöhemmin hoidettuaan työasiansa ja haettuaan tavaransa kurssikeskuksesta jossa oli majoittunut tähän asti. Maanantai-tiistai ja tiistai-keskiviikko yöt hän majoittuu kanssani Aplakussa Jonaksen ja Hannan luvalla.

Loput maanantaista olen pakkaillut ja ihmetellyt tavaranpaljoutta. Tiistaina (eli huomenna) saan loput pyykit pesusta ja sitten selviää pärjäänkö rinkalla ja käsimatkatavaralla, vai pitääkö ostaa jokin lisäkassi jonka laitan rinkan lisäksi ruumaan. Soitin Markukselle puhelun ja pyysin ostamaan kotiin vuohenjuustoa (miksi Ghanassa ei tehdä vuohenjuustoa kun vuohia on joka paikassa ja juuston voi oikein haistaa ilmassa?!), piimää, hapankorppua, voita ja salaattia ensi hätään. Ihanaa palata kotiin, vaikka tuntuukin hassulle, että kesää on enää elokuu jäljellä ja sitten alkaa viimeinen vuosi opintoja. Kohta alan stressata opinnäytetyöstä, harjoittelupaikoista ja kaikesta muusta mikä kuuluu syksyyn, mutten ihan vielä. Vielä on tiistai ja keskiviikkopäivä Ghanassa oleilua ja sen jälkeen lomailua kotona Markuksen kanssa. Aika kivaa.

Vuohenkakkaa vai selittämistä?

En enää aio kirjoittaa enempää ja blogi päättyy tähän. On ollut ihan hauskaa kirjoitella tekemisiään muistiin itseäkin (ja koulun raporttia varten) vaikka olen jatkuvasti harmitellut sitä, etten ole kovin tosissani panostanut kirjoittamisen laatuun (tai kielioppiin!). Toisinaan on tullut kirjoitettua vain ympäripyöreä selostus siitä mitä on tullut tehtyä, vaikka jälkikäteen olisi ehkä ollut hauskempi kirjoittaa vain yksittäisistä asioista, kuten paljain jaloin vuohenkakkaan astumisesta, yksityiskohtaisista henkilökuvauksista, varhaisista aamuista ja lapsista jotka kantavat vettä päänsä päällä. Kaikista pienistä asioista jotka jäävät kuvina mieleen. Toisaalta ne ovat yksityisiä muistoja ja ehkä ne myöhemmin etsiytyvät johonkin muuhun kirjoittamaani asiaan. 

Kuvia kuvia kuvia

Adamoroben kuurot seurakuntalaiset ja Akoful

Adamorobe

Jamssia ja baari

Matkailua

Tänään on keskiviikko ja tasan viikon päästä keskiviikkona koittaa lähdön hetki. Olen innoissani ja samaan aikaan haikea. Täällä olo on ollut irtiotto kaikesta arjesta. On ollut aikaa ajatella ja olla ajattelematta. On ollut ihana huomata miten paljon rakkaita ihmisiä Suomessa kaipaa ja ollut ihana huomata että Afrikka tuntuu yhä rakkaalle. Vaikka lapsuudessani asuin Mosambikissa vain kaksi vuotta ja nuoruudessani vierailin muutaman viikon Namibiassa, se on jättänyt jälkensä minuun.  Afrikka tuntuu kotoisalle omalla tavallaan. Turhauttavallekin ja toisinaan pelottavalle, etenkin vaaleaihoiselle naiselle. Silti, tänne pitää saada palata uudestaan ja uudestaan. 

Viime viikonloppuna tapasin Birthen, johon tutustuin couchsurfingin kautta. Birthe toi mukanaan toisen ”surffarin” Neilin, intialaisen nuoren miehen, joka on asunut Accrassa puolitoista vuotta. Kolmistaan vierailimme Makolassa, Accran isoimmalla torilla joka levittäytyy useammalle kadulle ja on täynnä kaikkia mahdollisia tavaroita ja tuotteita mitä vaan voi kuvitella. Kiersimme torista pienen osan, liikkuen ihmismassan vietävänä. Neil vei meidät autollaan käymään rantabaarissa ja sen jälkeen tiputti minut ja Birthen Osuun lounaalle jatkaakseen itse työtapaamiseen. Minä ja Birthe jatkoimme tutustumista lounaalla ja suunnittelimme ensi viikonlopun reissua. Suunnitelmanamme on lähteä itään päin Volta järjen lähelle. 

Osusta lähdimme kohti Aplakua, näytin Birthelle missä majailen ja lopuksi suuntasimme vielä Kokrobitelle reggaeta kuuntelemaan. Vietimme siellä iltaa jutellen parin hollantilaisen tytön kanssa, jotka olivat sattumoisin olleet juuri Volta järven lähellä kolme kuukautta tutkimassa eri vammaisryhmien elinoloja. Tapasimme myös ghanalais-libanonilaisen miehen ja kaksi hänen syyrialaista kaveriaan ja heidän kanssaan juttelimme loppuillan vesipiipun poristessa. Ghanalais-libanonilainen mies osoittautui vesipiippuexpertin lisäksi myös suureksi koirien ystäväksi, joten keskustelu pyöri karvakuonoissa ja oikeanlaisissa hiilissä jotka eivät antaneet kitkerää makua vesipiippuun.  Neilin oli tarkoitus tulla myöhemmin illasta Kokrobitelle meidän kanssamme ja hän olisi heittänyt Birthen tämän majapaikkaan aivan toiselle puolelle Accraa. Neil oli kuitenkin joutunut auto-onnettomuuteen (onneksi ei mitään vakavaa!) joten hän ei koskaan saapunut ja majoitin Birthen Aplakuun, sillä yöllä yksin matkustaminen ei ole turvallista. 

Sunnuntaiaamuna heräsimme kuudelta. Minulla oli kiire lähteä Adamorobeen ja Birthe yritti tavoittaa kurssilaisensa, jotka olivat lähdössä retkelle Elminan linnaan. Kuljimme yhdessä Barrieriin, josta minä hyppäsin trotroon ja Birthe jäi odottamaan, että joku kurssikeskuksesta vastaisi puhelimeen. Myöhemmin Birthe kertoi tavoittaneensa ryhmäläisensä, mutta hän ei ehtinyt retkelle mukaan. Minä puolestani matkasin vajaan pari tuntia Accran toiselle puolelle, isolle ostoskeskukselle jossa olin sopinut tapaavani Akofulin, kuuron evankelistan, jonka mukana menin Adamorobeen. Akoful ilmestyi tapaamispaikalle puolituntia myöhässä, mutten pahemmin hermoillut, ehdin hyvin ostaa aamupalaa ja herätä kunnolla ennen kuin lähdimme taittamana matkaa. 

Matka Adamorobeen oli pitkä, trotrota taisimme vaihtaa kolmesti ja lopuksi otimme taksin kylään, jossa kuurot seurakuntalaiset odottivat. Vaikka jumalanpalvelus alkoikin melkein tunnin myöhässä, ketään ei tuntunut se haittaavan. Kävin kättelemässä kaikki läpi ja tunnuin saavan ihan hyvän vastaanoton. Hanna oli etukäteen hieman varoitellut, että kyläläiset olivat ehkä kyllästyneitä siihen, että siellä kävi väkeä heitä ”ihmettelemässä”. Ehkä se, että tulin Akofulin kanssa helpotti asiaa, sillä minua kohtaan oltiin todella ystävällisiä ja jumalanpalveluksen (aiheena se kuinka Johannes kastaja menetti päänsä, josta ymmärsin noin puolet) jälkeen monet tulivat innoissaan keskustelemaan kanssani. Kyläläiset ovat todella köyhiä ja monet valittelivat huonoja olosuhteita. Akoful keroti kyläläisten toivoneen, että tiedustelisin Suomessa, josko jokin taho olisi halukas tukemaan ja auttamaan kyläläisiä. Lupasin yrittää, mutta kerroin, etten voi luvata mitään. On vaikea selittää heille, että vaikka olen vaaleaihoinen ja minulla on varaa ostaa lentolippu Ghanaan, en pysty järjestämään heille tukijoita tuosta vain.  Joka tapauksessa kokemus oli positiivinen, kyläläiset pyytelivät tulemaan uudestaan ja majoittumaan sinne, he kuulemma auttaisivat. Kiersimme hetken katsomassa kylää, poiketen joidenkin takapihoille kysymään kuulumisia ja kättelemään ihmisiä. Minulle näytettiin talo jossa eräs Annelies Kusters majoittui tehdessään väitöskirjaansa Adamorobelaisista. Opus on nimeltään ”Since time immemorial until the end of days” – An ethnographic study of the production of deaf space in Adamorobe, Ghana.  Paluumatkalla Akoful nuokkui, toisinaan olkapäätäni vasten, heräteni vain vaihtamaan kulkuneuvosta toiseen. Erosimme Madinassa, josta minä otin troton Barrieriin ja hän omaan kotiinsa toiselle puolelle Accraa. 

Lopun sunnuntaista olin väsynyt, mutta pakkasin silti sinnikkäästi ja järjestin asiat maanantain kouluretkeä varten. Jonas antoi kaikki matkarahat minun vastuulleni, mukaan lukien Hannan puhelimen ja neuvon että soittaisin jos olisi jotain ongelmaa. Maanantai aamuna heräsin juuri kun Jonas lähti töihin. Laittauduin valmiiksi matkaa varten. Vedin päälle valkoisen paidan varustettuna koulun logolla, kannoin kassini ulos, toinen omille tavaroilleni ja toinen ”liikkuvana toimistona” sisältäen koulun kansioita ja kirjasen johon oli arvioitu kaikki tulevat kulut. Koululle oli määrä tulla kaksi oppilasta noin kahdeksan maissa, jonka jälkeen olisimme yhdessä kävelleet alas isommalle tielle, josta koulun trotro olisi poiminut meidät kyytiin. Kukaan ei saapunut sovittuun aikaan. Kun kaksi oppilasta tuli koululle lopulta, he olivat eri oppilaat kuin minulle oli sanottu. Ryhdyin siis kaivamaan koulun kansioista kahden puuttuvan oppilaan kotinumeroita, soitin sinne ja en saanut mitään selvää vanhempien puheesta, joten talonhoitaja Adowa sai kysyä heiltä missä lapset olivat. Lopulta kaksi puuttuvaa oppilasta saapui, toisella ei ollut päällään valkoista paitaa, joka piti olla kaikilla, eikä hänelle ollut pakattu lainkaan vaihtovaatteita, joten soitimme hänen kotiinsa uudestaan ja oppilaan isä toi tavarat nöyristellen ja työntäen viiden cedin seteliä meille sanoen ”ostakaa mitä vain hän tarvitsee tällä, mitä vain”. 

Jokus kymmenen maissa koulun trotro ja vuokrattu trotro ajoivat koululle (tätä ei oltu siis mielestäni sovittu,  mutta kävi se näinkin) ja kiinnitimme autoihin paperille maalatut HOUSE OF GRACE school for deaf ON TOUR kyltit, joiden kestävyyttä epäilin kovasti, vaikka olinkin ne omin kätösin Hannan toiveesta tehnyt. Pakkauduimme kaikki autoihin, ajoimme Barrieriin josta otimme loput opettajat ja lapset kyytiin, yksi opettaja oli odottanut siellä klo 8 asti, sillä se oli ollut alun perin sovittu aika. Pääsimme loppujen lopuksi joskus kymmenen jälkeen liikkeelle kohti Cape Coastia. Matka sujui hyvin, lukuun ottamatta vuokratrotron moottorin ylikuumenemista, jonka takia pysähdyimme muutaman kerran antaaksemme sen jäähtyä. 

Ensimmäinen kohteemme oli Cape Coastin linna. Lapset söivät välipalaa linnan edessä sillä aikaa kun kävin metsästämässä sellaisen henkilön, joka tiesi etukäteen sovitusta hinnasta. Sen jälkeen äkäinen vahti usutti meidät sisälle linnaan ja ilmoitti ettemme voi jakaa lasten ryhmää kahteen, kuten olimme aiemmin suunnitelleet. Ehdin jo ajatella, että mitähän tästä tulee, mutta yllätykseksi kaikki sujui todella hyvin. Pienemmät lapset, jotka yleensä tappelevat paljon aiheuttavat enemmän päänvaivaa käyttäytyivät yllättävän hyvin. Enkä muutenkaan ehtinyt niin paljon keskittyä heidän kaitsemiseen, sillä toimin tulkkina. Meillä oli hyvin toimiva systeemi, jossa minä viitoin oppaan englanninkielisen selostuksen ghanalaiselle viittomakielelle ja siitä taas yksi kuuroista opettajista viittoi reletulkkina saman lapsille. Kaikkia viittomia en tietenkään tiennyt, mutta joko improvisoin jotain, elehdin, käytin suomalaisen viittomakielen viittomaa tai kysyin puuttuvan viittoman nopeasti opettajalta. Isommat lapset esittivät kysymyksiä ja yksi pojista olisi kovasti halunnut nähdä linnakkeessa kuolleiden luita (joita ei tietenkään enää ole jäljellä). Kierros oli hyvä ja tällä kertaa oikeasti kuulin mistä missäkin paikassa oli kyse. Silloin, kun kiersimme linnakkeen Essin kanssa, emme saaneet puolestakaan selvää, sillä olimme ison pulisevan ghanalaisryhmän kanssa ja opas puhui epäselvää afrikkalaisenglantia. 

Majoituimme Cape Coastin kuurojen koulussa, joka on iso, useasta rakennuksesta koostuva kompleksi. Sen yhteydessä oli ilmeisesti myös pienempi koulu sokeille. Oppilaat majoittuivat asuntolassa, jossa oli suhteellisen siistit kerrossängyt ja patjat. Tyynyjä tai vuodevaatteita ei ollut, mutta oppilaat ovat tottuneet nukkumaan varmaan huonommissakin olosuhteissa. Opettajat majoittuivat oppilaiden kanssa, ja minä ja Auntie Grace joimme huoneen pienessä asunnossa, joka oli vieraita varten. Toisessa huoneessa majoittuivat koulukuskimme Nicholas ja vuokratrotron kuski, jonka nimeä en muista. Odottelimme koko illan illallista, josta olimme sopineet etukäteen. Ruokailusta vastaava nainen oli ollut sairaana päivällä ja lähtenyt kaupunkiin lääkäriin ja hän palasi vasta puoli yhdeksän maissa. Onneksi ruoka oli kuitenkin valmista ja se oli hyvää (riisiä, tulista tomaattikastiketta ja kanaa aikuisille, lapsille kananmuna). Ruokailua seurasi kuitenkin järkytyksen hetket….

Suurin osa koulun oppilaista oli kerääntynyt sinä iltana isoon ruokasaliin elokuvaa katsomaan (jossa ei ollut mitään järkeä, sillä siinä ei ollut tekstitystä ja kuvan laatu oli huono). Kun koulumme oppilaat ruokailivat, katsoivat Cape Coastilaiset nälkäisinä vierestä. Riisiä jäi runsaasti yli joten Auntie Grace päätti jakaa sitä muille lapsille, jotka olivat syöneet viimeksi viiden maissa. Syntyi valtava ryntäys kun noin sata tai enemmän oppilasta ryntäsi kohti ruokaa, tallaten toisiaan jalkoihin ja hyppien pöydille. Koulun henkilökunta alkoi karjua ja he hakivat jostain kätköstä vitsoja ja sauvoja joilla he läimivät ja löivät oppilaita. Oppilaat ryntäsivät peloissaan toiseen suuntaan kaataen toisiaan kumoon. Vitsat paukkuivat ja lapset huusivat ja kaiken keskellä minä, meidän opettajamme ja meidän oppilaamme katsoimme kauhuissamme toisiamme. Samanlaista oli kuulemma kuurojen opettajien lapsuudessa heidän koulussaan ja samanlaista on muissa Ghanan kouluissa, kuulevillakin. Suuria oppilasmääriä pidetään kurissa pelolla ja kivulla. 

Tiistai ei pitänyt sisällään enempää järkytyksiä onneksi. Aamupala oli ihan ajallaan ja hyvä ja pääsimme lähtemään Kakumin luonnonpuistoon suunniteltuun aikaan.  Selvittelin hintaa jälleen paikan päällä kun kukaan ei tuntunut tietävän mitään aiemmin sovituista hinnoista. Kaikki selvisi kuitenkin ja pääsimme oppaan mukana viidakkoon. Lapsille taisi olla ensimmäinen kerta metsän sisällä, sillä vaikka reitti oli selkeästi turisteille tehty, leveä polku, muutamaa pelotti niin, että tuli itku ja minäkin kiemurtelin puiden välistä kahta lasta kädestä pitäen. Todellisia kauhun hetkiä herättivät riippusillat, jotka ovat Kakumin päävetonaula. Siltoja on yhteensä seitsemän, mutta pelokkaille on lyhyempi, kolmen sillan reitti. Yksi oppilaista, ylivilkas rasavilli John, joka oli itkenyt lähes koko matkan, kieltäytyi menemästä ollenkaan, joten oppaamme kulki hänen kanssaan kävellen eri reittiä kohtaamispaikkaan. Jouduimme myös kaikki menemään lyhyemmän reitin, sillä liian moni lapsista tuntui pelkäävän kulkemista. Rohkeita oppilaita, opettajia ja minua tämä harmitti, mutta ryhmän jakaminen olisi ollut liian haastavaa. Kokemus oli lapsille varmasti kuitenkin järisyttävä. 

Kakumin jälkeen vierailimme läheisessä Monkey forestissa. Hollantilaispariskunnan ylläpitämä eläin ”puisto” hoiti apinoiden lisäksi käärmeitä, kilpikonnia, krokotiileja, sivettikissoja ja muutamaa muuta eläintä joiden nimiä en muista enkä tiennyt suomeksi. Pariskunta oli asunut Ghanassa yhdeksän vuotta, mies osasi puhua paikallisia kieliä ja heidän koko elämänsä pyöri puiston ympärillä. Sellaisia langanlaihoja, auringon paahtamia hippihollantilaisia. Mies kertoi meille nukkuneensa yhden apinan kanssa puolisen vuotta samassa sängyssä sen ollessa vauva ja vieläkin hän saattoi käsitellä sitä miten tahtoi, vaikka myöhemmin apina varmaan villiintyisi. Tälläkin hetkellä heillä oli joitakin eläimiä sisällä talossaan asumassa. Osa puiston eläimistä viedään asumaan Kakumiin niiden ollessa tarpeeksi vanhoja, mutta osa jää puistoon ja niiden majapaikkaa vaihdetaan sen mukaan kun ne kasvavat. Ei hassumpi paikka vapaaehtoistyöhön sekään.

Palasimme kauhujenkoululle vielä lounaalle ja sitten suuntasimme kohti Accraa. Matka takaisin sujui jälleen pysähdysten merkeissä kun toinen trotro kuumeni välillä hälyttävissä määrin. Kukaan ei kuitenkaan räjähtänyt ilmaan ja selvisimme koululle turvallisesti. Osa lapsista tiputettiin jo matkanvarrella koteihinsa. Halasin heitä ja vilkutin perään, pidätellen kyyneliä. Koululle saavuttua oli kuitenkin sellainen kiirehässäkkä, että kaikki hyvästelyherkistely jäi tekemättä, halasin lapset ja opettajat läpi ja yhtäkkiä kaikki olivat poissa ja seisoin pihalla kassieni kanssa yksin tajuamatta, etten ehkä enää näkisi heitä koskaan uudestaan. 

Talossa on nyt oudon hiljaista kun Hannaa ja lapsia ei ole, eikä koululla ole ketään. Adowa, Theo ja Edu kyllä ovat täällä, mutta enimmäkseen alakerrassa. Minä olen nukkunut pitkästä aikaa sikeästi koko yön, kun kukaan ei ole aamulla aloittanut mekastamaan ja koska univelkaa oli kertynyt liikaa. Oli tarkoitus lähteä nettikahvilaan, mutta se jääköön huomiselle. Olen kirjoittanut koulun matkasta lyhyen, pelkistetyn raportin rahoittajia varten ja nukkunut kahden tunnin päiväunet ja kirjoitellut tätä blogitekstiä. Nyt annoin Edun mukaan rahaa kun hän lähti ulos Jonaksen asioita hoitamaan, jotta hän toisi minulle kaksi (mielestäni hyvin ansaittua) Savanna-siideriä. Huomenna asioin netissä, käyn Grandman luona ja pakkaan tavaroita. Perjantaina lähdemme Birthen kanssa Hohoeen, itään. Olemme siellä suunnilla tiistaihin asti jolloin palaamme takaisin, toivottavasti matkasta nauttineina. Birthe on ollut yhteyksissä amerikkalaisen sohvasurffaaja naisen kanssa, joka majoittaa meidän ainakin viikonlopuksi. Puhelimessa en saanut täysin kaikesta Birthen saksalaisenglantilaisesta aksentista selvää, mutta ilmeisesti amerikkalaisen työpaikka (joku tietokonejuttu) järjestää juhlat lauantaina joihin voimme osallistua. Kuulostaa siis lupaavalle, ei liian suunnitellulle, mutta riittävän turvalliselle. 

Nyt saapui Savanna.

Oudot tunnelmat

Essi lahti maanantaina illalla ja jo aamusta alkoi soimaan paassa tama: http://www.youtube.com/watch?v=o22i_gqAf_o Illalla oli kuitenkin jotenkin levollinen olo, silla olin laskeskellut, etta Essin lahdettya ei ole jaljella enaa kuin reilu pari viikkoa ja sitten minakin lennan takaisin Suomeen. Koti-ikava ei vaivannut pahasti alku riessustani, mutta Essin ollessa taalla se alkoi kasvaa ja kasvaa. Syytan osittain sita, etta me kulutettiin paljon aikaa haaveilemalla suomalaisista ruoista ja kertomalla toisillemme ihmisista, jotka ovat Suomessa. Nyt kun Essi ei ole taalla, ei ole ketaan kenen kanssa kaivata ja ikavan saa kuriin. Asiaa auttaa myos se, etta ei tassa enaa ole kuin alle kaksi viikkoa paluuseen. Toisaalta tuntuu, etta olen ollut taalla pitkaan ja toisaalta taas tuntuu, etta vastahan tanne tulin. Ihan ristiriitainen olo myos kun ikavoi jo kotiin, mutta samaan aikaan meinasin tanaan purskahtaa itkuun kun oli koulun viimeinen paiva ja naen lapset enaa ma ja ti kun mennaan yhdessa koulunretkelle. Tiistaina siis itken varmaan saavillisen kyyneleita ja sen jalkeen alan iloitsemaan siita, etta on enaa viikko jaljella.

Suurena aatteenani oli jarjestaa viime keskiviikkona koululle omat Deaflympicsit. Olin tulostanut infoa netista, jotta joku opettajista voisin kertoa lapsille ensin oikeista kuurojen olympialaisista ja sitten oli tarkoitus menna koko koulun kanssa laheiselle hiekkakentalle kisailemaan. Se toteutui osittain.

Opettajat olivat kaikki kiireisia korjatessaan paattokokeita, joten aikataulu kutistui kahteen tuntiin aamupaivasta ja mukaan kentalle lahti minun lisakseni yksi opettaja nimeltaan Issifu ja yksi vapaaehtoinen tyontekija nimeltaan Kuma. Kaikki lapset tulivat myos kerralla. Mina ja Kuma pidimme pienille kisoja ja Issifu piti isommille. Ehdittiin ottaa kaksi lajia ennen kuin tapahtui onnettomuus. Yksi isoista pojista Issifun ryhmassa oli loukannut itsensa ja hanen olkapaansa meni sijoiltaan. Kilpailut pysahtyivat siihen ja loppuaika meni sekavasti kun jarjestimme poikaa laakariin ja samalla yritimme pitaa muut lapset kasassa. Eika kukaan koskaan sitten selittanyt kunnolla mista Deaflympicseissa on kyse... Noh ainakin oli yritysta ja ehka he ensivuonna jarjestavat ne uudestaan. Niin ja eipa ne oikeatkaan Deaflympicsit taida aina ihan putkeen menna...

Hieman monkaan meni myos suunnitelmat keppihevosista. Viisi lasta sai omansa valmiiksi ja kaikilla muilla jai hevoset kesken. En ollut osannut varautua siihen, etta silman ompelu paikalleen voi olla niin haastavaa. Noh ne jotka ovat valmiita ovat aivan mahtavia mollykoita. Otimme nekin mukaan urheilukentalle ja oli tarkoitus pitaa laukkakisat, mutta se jai sitten tekematta. 

Nyt on siis viimeienen virallinen koulupaiva ohi. Huomenna opettajat tulevat viela keskustelemaan ensi syksysta ja samalla kuvaan heilta viittomia ja viisi viittomakielista laulua. Lauantaina Hanna ja Kwasi lentavat Suomeen ja mina jaan taloon yksin. Tai no, en nyt ihan yksin silla Hannan mies Joonas on viela taalla, mutta ainakin arkisin hanta tuskin nakee lainkaan, silla han lahtee aina aamuisin jo ennen kuin heraan ja palaa illalla myohaan. Lisaksi taloon jaa alakertaan asumaan Adowa, 'kodinhoitaja', Theo 'apupoika' ja Adu, grandman kasvattipoika, joka asuu Theon kanssa samassa huoneessa. 

Onneksi on kuitenkin suunnitelmia viikonlopulle. Lauantaina tapaan couchsurfingin kautta loytamani Birthen, joka on taalla Accrassa jollain kurssilla ja etsiskeli matkaseuraa. Tapaamme nyt ja yritamme sopia jonkin sopivan, kumpaakin kiinnostavan matkakohteen ensi viikon viikonlopulle. Sattumalta Birthe lentaa myos 1. paiva elokuuta pois. Sunnuntaina menen ehkapa yhden kirkolle tyoskentelevan, kuuron miehen kanssa kaymaan Adamorobeen, kylaan jossa kaytetaan aivan omanlaistaan viittomakielta. Menen seuraamaan kun se kuuro mies, Akoful, pitaa siella jumalanpalveluksen ja sen jalkeen toivottavasti voisin vahan kierrella kylassa. Tietoa Adamorobesta loytyy taalta. Maanantain ja tiistain olenkin sitten matkalla koulun kanssa, mutta siita eteenpain on suunnitelmat auki viela. Katsotaan mitea saadaan Birthen kanssa sovittua.  

mina ja mina ja mina!

likomarkana kotiin sateen yllatettya

Kaneshien portaissa

Kaneshie

oikeaoppinen vedenjuonti

kaakaopapuja

kuinka iloiseksi pizza voi ihmisen toisinaan tehda

seuraa johtajaa

kokeiden naputtelua

essi ja mina

koulukuva

Hanna ja mina

Tassapa kaikkien iloksi kuvia MINUSTA!

Grandman kanssa baarissa

11.7

Minä ja vessanpönttö ollaan taas oltu tänään ylimmät ystävykset heti sängyn jälkeen, jossa olen maannut lähestulkoon koko päivän. Essi on potenut tautia jo useamman päivän ja oli kai vaan ajan kysymys milloin minäkin alan oireilla. Aamulla kuvittelin ensin hieman kuvottavan olon olevan vain sympatiatunteita Essin köllöttäessä sängyllä voipuneena, mutta aamupalan jälkeen en ehtinyt kuin pyörähtää koululla kun katsoinkin paremmaksi jäädä omaan huoneeseen turvallisesti vessan lähelle sijoittuneena.

Noh ei siitä sen enempää, toivottavasti tämä nyt menee ohi. Lääkkeitä ainakin on edellisestä lääkärikäynnistä.

Viime iltana vietinkin sitten pari tuntia Grandman kanssa baarissa istuskellen. Toisin kuin mielikuvitus antaa luulla, emme juoneet siellä tippaakaan alkoholia ja siellä istuminenkin oli itse asiassa vain olosuhteiden pakko. Hannan tytär Johanna lähti eilen illalla Suomea kohti, matkustaen yksin. Hanna, Jonas, Kwasi ja Grandma olivat lähdössä saattamaan häntä ja itse olin Essin kanssa ajatellut jäädä illaksi kotiin, olettaen, ettei meidän kuulunut sinne mukaan edes lähteä. Johanna tuli kuitenkin päivällä kysymään kainosti, josko olisin lähdössä mukaan. Kysyin haluaisiko hän minut sinne ja Johanna nyökkäsi. Niinpä minä sitten pakkauduin autoon mukaan, istuin Kwasi sylissäni ja matkalla koukattiin Grandma kyytiin tien varrelta, jonne hän oli kodistaan kävellyt. Lentokentällä Hannan ja Jonaksen oli tarkoitus mennä viemään Johannan kanssa vain laukut chek-iniin ja sitten tulla lähellä olevaan epäviralliseen lentokenttäbaariin odottamaan lennon lähtöä. Sisään päästyään he eivät kuitenkaan saaneet lupaa enää poistua Johannan kanssa ja niin minä ja Grandma istuttiin baarissa odottamassa parisen tuntia. Onneksi oltiin varmuuden vuoksi annettu jäähyväishalit Johannalle jo aiemmin. Ei siis mitään sen jännittävämpää oikeastaan, mutta oli ihan kiva jutella Grandman kanssa, joka on yksi lempityypeistäni täällä. Hän kertoi matkusteluistaan ajalta, jolloin kiersi Ghanaa ja muitakin kuin Afrikan maita kouluttamassa naisia ja osallistumalla kokouksiin YK:n konsulttina.

Paluu matkalla ajoimme Grandman kotiin Bauwiin (en tiedä miten se oikeasti kirjoitetaan), joka on taas yksi Accran alueista. Jonas istui ratissa ja alkoi etukäteen varoittelemaan Bauwin tiestä. Kysyin millainen tie on ja Jonas vastasi maiskauttaen suullaan niin kuin ghanalaisilla on tapana kun puhutaan jostain epämiellyttävästä: ”Ah, se on kuin ajaisi kuussa. Niin huono se on. Huono huono.” 

Grandma nauroi penkiltään: ” Niin, siinä kun ajaa niin kri kri kri kri kri kri!” tarkoittaen auton kitinää sen pinnistellessä yhtenä kappaleena tietä pitkin.

Tvin kielen opettelu on jäänyt vähäiseksi, mutta sitäkin enemmän olen kiinnittänyt huomiota muihin äännähdyksiin ja tapoihin, joita kaikki ympärillä käyttävät.

Suun maiskautus, kuten yllä jo kävi ilmi, on paikallaan silloin kun puhutaan jostain epämiellyttävästä tai tyhmästä tai jotain asiaa vähätellään.

Pitkä hyväksyvä ”jouuu” tarkoittaa ”kyllä”, mutta sitä ilmeisesti käytetään vain silloin kun mielissään myönnellään johonkin, kuten esimerkiksi minun yrityksiini sanoa jotain tviksi. Se saa usein lempeän jouuuu:n aikaiseksi.

”a-haa!” on iloinen hönkäisy, kuin löytäisi jotain erittäin miellyttävää. Se kuuluu ainakin Grandman suusta, kun hänellä on jotain erityisempää sanottavaa.

”Ehh!” ähkäisyn todellista tarkoitusta en ole ihan viela sisaistanyt. Pitanee raportoida siita myohemmin.

Lyhyen ähinäoppitunnin jälkeen asiasta ihan toiseen. Tuli mieleeni, etten kertonut miten viisumin kanssa kävi, sillä kävi aika hyvä tuuri. Olin täyttänyt viisuminhakukaavakkeen, käynyt otattamassa nettikahvilassa neljä järkyttävän näköistä passivalokuvaa (joita ei Suomessa hyväksyttäisi) ja liittänyt mukaan tulostetut lentoliput todistukseksi siitä, että olen poistumassa maasta. Jonas oli viemässä Hannan ja lasten viisumihakemukset uusittavaksi sattumoisin sopivaan aikaan, joten annoin hänen matkaansa passini ja hakemuksen liitteineen. Maahanmuuttotoimistolla virkailijat olivat katsoneet passiani ja todenneet, että minulle olikin jo kentällä myönnetty 60 päivää ja kaikki on kunnossa. Pari ylimenevää päivää eivät kuulemma haittaisi, sillä täälläkin voi viisumia hakea vielä viikon sen umpeutumisesta.

En ollut tutkaillut passiini lyötyä leimaa sen tarkemmin saatuani sen lentokenttävirkailijalta käteeni saapumisyönä. Siellä se kuitenkin oli, pikkiriikkisesti kirjoitettuna: 60 days. Muistan kun virkailija sanoi minulle, että hän antaa minulle 30 päivää ja hymyili omahyväisesti. Olin vastannut hänelle, että sama se, haen joka tapauksessa sitten paikanpäältä lisää aikaa. Ilmeisesti vastaus oli hyvä, sillä hän olikin leimannut pidemmän ajan, vaikka olin maksanut vain 30 päivän viisumin. Tenttasin kyllä Jonasta siitä, voivatko ne kentällä, lähtiessäni takaisin Suomeen, vielä alkaa valittaa siitä, mutta koska virastosta oli niin sanottu, siitä ei pitäisi aiheutua ongelmaa. ”Sitä paitsi, jos sinulla ei ole rahaa mukanasi millä maksaa, niinminkä ne sitten voi.” Jonas totesi lopuksi. Toivon, etteivät ne voi mitään…

Viikonloppukuulumisia

Kaksi aika hyvin nukuttua yota takana ja alan olemaan taas iloinen ja pirtea. Urakkani koulun kokeiden kirjoittamisessa on ohi ja ensi viikolla paasen taas enemman koulunpuolelle ja ulos oleskelemaan paivisin. Ihanaa!

Eilen rynnistettiin heti koulupaivan loputtua rannalle Essin kanssa. Oli ihan taydellinen ilma, aurinko helotti, pieni tuulenvire rannalla ja illallakin viela ihana ilta-aurinko. Mina nyt en tietenkaan rusketu mitenkaan erityisen kauniisti, vaan iho saa sellaisen punaruskean savyn vaikkei palaisikaan. On se silti parempi kuin kalmankalpea kananliha.Rannalta tarttui matkaan ihanat siniraidalliset lotkohousut, jotka palvelevat hyvin kotiverkareiden sijaisena ja bikinit jotka paljastuivat kaytetyiksi vasta tarkemmalla tarkastelulla kotiin paastyani. Keltainen laikka biksujen alaosassa yokottaa ja nyt ne lojuvat lattialla, enka tieda mita niille pitaisi tehda...

Valvoin pitkaan viime yona ihan vapaaehtoisesti ahmien Kathryn Stocketti kirjoittamaa Piiat -kirjaa (suosittelen). Ihanaa kun saa valilla vaan olla mollottaa ja lukea. Noh, minut hyvin tuntevat tietavat kylla, etta jos minulla on hyva kirja menossa, niin en sitten meinaa muuta tehdakaan kuin lukea. Tanaan ohjelmassa ei ollut muuta kuin aamupaivan reissu Kaneshin torille. Sorruin jalleen ostamaan ihania kankaita... miksei Suomessa ole enemman vareja? Olisi ihan mahtavaa nahda Helsingin kaduilla erilaisia varikkaita printtikuosimekkoja. Ihan kaiken ikaisilla. Taalla menee kaduilla ohi niin mahtavan nakoisia mammoja kirkkaissa vareissa! Loppupaivan aion vaan olla mollottaa ja ottaa univelkaa takaisin. Huomenna mennaan kai paikallisten suomalaisten tapaamiseen rannalle.

uneton accrassa

Pepsibaari

Ihania kierratetysista jatskipapereista tehtyja kasseja

poikia Abetifissa

Nyt on jo useamman yon putkeen vaivannut unettomuus. Joko en meinaa millaan saada unta tai sitten herailen pitkin yota. Vahan huonompi viikko siis meneillaan nyt. Olen muutenkin ollut paljon sisalla kun olen auttanut kirjoittamaan oppilaiden kokeita koneellani puhtaaksi ja siina on yllattavan paljon duunia. Onneksi kohta se on ohi ja viikonloppukin alkaa ihan juuri. Tosi karttyinen ja alakuloinen olo nyt, joten laitan piristykseksi iloisia kuvia teille.

Boatengien sopo mutta aarimmaisen rasittava kissa, jonka ansiosta olen lopullisesti paattanyt etten ole yhtaan kissaihminen

pesulla

tukkapyykki

maissia

 

 

 

 

 

ikkunatekstejen parhaimmistoa

Grandmata palelee

Kokrobiten rannan kalastusveneita

Spot

Essi

Hummerin katse

ruokaa!

kaupustelijat

kirkko

Hetkia

”Cape Coastin kaduilla on kuhinaa. Katujen varrella, siellä täällä on kojuja, joiden takana istuu lihava ghanalainen nainen. Takseja tulee kummastakin suunnasta, ne tööttäävät ja turistien kohdalla ne hidastavat vauhtia ja ovat joko harmistuneilta tai ihmeissään jos kyyti ei kelpaa. Miehiä, naisia ja lapsia on kaduilla matkalla kukin jonnekin tai ei ehka minnekaan erityisesti, kunhan vain maleksivat. Koskaan kadulla ei ole tyhjää, paitsi ehkä yöllä, mutta silloin kaikki ovat nukkumassa, eikä kukaan voi tarkistaa maleksiiko joku silloinkin kadulla.  Yhdessä kadun kulmassa seisoo alaston lapsi. Hänellä on ämpärillinen vettä ja saippuaa mukanaan ja tyynesti hän peseytyy kuin olisi kotona suihkussaan. Tai itse asiassa, kadunkulma on varmaankin se kotisuihku. 

Ihmisten lisäksi kaduilla liikkuu eläimiä. Pieniä, pörröisiä vuohenpoikasia loikkii tienvarressa. Siat nautiskelevat ruohikossa tai vaeltavat jonossa hiekkarannalla nahka yhtä vaaleanpunaisena kuin brittiläisellä turistilla. Lammaskaksikko kulkee rivakkaa tahtia kiireisellä rantakadulla. Ne kulkevat rinnatusten tien oikeaa laitaa ja kuullessaan auton lähestyvän takaa, ne siirtyvät kulkemaan peräkkäin. Tiehen tottuneina konkareina lampaat hölköttävät eteenpäin, väistellen vaaroja, loikkien toisinaan ojan yli kulkukäytävälle ja sen päättyessä ojan yli takaisin tielle. Houkuttelevan pihan kohdalla ne kääntyvät tieltä, mutta pihalla istuva äkäinen vanha mies lyö kepillä maahan ja lampaat kavahtavat taaksepäin. Ne jatkavat tietä vielä hetken eteenpäin ennen kuin tarkistavat, että tie on turvallista ylittää, sitten ne kipittävät vikkelästi toiselle puolelle ja pujahtavat kahden hökkelin välistä määränpäähänsä. ”

”Aallot eivät tyynny milloinkaan. Ne lyövät rantaan toistuvasti kovalla voimalla rikkoontuen vaahdoksi ja pärskeiksi, sekoittaen hiekan ja simpukat. Hetki sitten mies oli vielä nauttinut meren voimasta, aaltojen imusta meren vetäessä henkeä ennen seuraavaa pärskähdystä. Rannalla alkaa kova huuto, muita miehiä juoksee veteen, sillä vedessä uinut mies on vajonnut pinnan alle. Aallot tempovat pelastajia ja vaikka hukkunutta kannatellaan pinnan yläpuolella, eivät he jaksa vetää häntä rantaan. Lisää miehiä juoksee paikalle, rannalla sijaitsevan hotellin asiakkaat nousevat aamiaispöydistään tähyilemään tilannetta. Tarjoilijat kerääntyvät aidan luokse katsomaan. Veteen saadaan vietyä köyden pää ja sen avulla hukkunut mies hinataan rantaan. Hänet nostetaan kahden miehen olalle, pää alaspäin maata kohden ja joukon kuljettaessa miestä pois rannalta voivat hotellin asiakkaat nähdä kuinka hukkuneen miehen suusta valuu hiekkaa ja vettä. ”

”Eräänä aamuna koululle saapuu koulubussin mukana uusi tyttö ja hänen äitinsä. Äidillä on kiedottuna selkäänsä pieni, nukkuva lapsi ja hänen ilmeensä on hieman hermostunut. Tyttö on kuuro  ja aloittaa tänään koulun, muutamaa viikkoa ennen kesälomaa. Hän on niin kuin monet muutkin lapset, jotka saapuvat kouluun kuka milloinkin, silloin kun joku koulun henkilökunnasta löytää uuden kuuron tai jos lasten vanhemmat itse saavat jostain tiedon koulusta. Äidillä on kiire lähteä, hänelle kerrotaan koulumaksusta, joka sisältää kuljetuksen ja ruoan koulussa. Ennen kuin äiti lähtee, joku kysyy häneltä hänen tyttärensä nimeä. ”En muista hänen nimeään. Hänen sukunimensä on Oboshi.” Äiti vastaa. ”

leijonaa ma metsastan

”Ikkunat ovat auki ja parvekkeenkin ovi raollaan. Illan tervetullut viileä tuulahdus tuo tullessaan raikkautta ja hyttysiä. Iloinen musiikki raikaa kukkuloilla ja tunkeutuu avoimista ikkunoista ja ovista sisään taloon. On vaikea määritellä kantautuuko se aivan naapurista vai jostain kauempaa.

 - Onko siellä menossa jotkin jalkapallojuhlat? Hanna kysyy.

- Ei kun kuulemma hautajaiset, vastaan.

- Sama asia, sanoo Hanna. ”

 

”Pikkubussi kiitää maantietä pitkin. Matka taittuu nopeasti asfaltoidulla tiellä. Kuski toitottaa torvellaan välillä ja ohittaa liian hitaasti ajavia henkilöautoja. Pian matkan eteneminen kuitenkin hidastuu ja pikkubussi päätyy autojonon perälle, ruuhkan uhriksi. Hetken kuski jatkaa kärsivällisesti madella eteenpäin tiellä, mutta kääntyy sitten parin taksin esimerkkiä noudattaen tieltä pois asuinalueelle. Punaiset hiekkatiet vievät sinisten, vihreiden, punaisten, keltaisten ja harmaiden  asuintalojen ohitse, koulun ohitse, kolmen kirkon ohitse ja jälleen asuintalojen ohitse. Tie on kuoppia täynnä ja bussin naismatkustajat haaveilevat urheilurintaliiveistä bussin pomppiessa tiellä eteenpäin. Lopulta kuljettaja kaartaa takaisin maantielle, ajettuaan 20 minuuttia asuinalueen läpi. Hän on päässyt ruuhkajonossa hieman eteenpäin, mutta samassa ajassa hän olisi jonottanut saman matkan.”