Huh. Viime viikonloppu menikin sitten kokonaan
sairastaessa. Niina lähti viime perjantaina ja samaisena yönä mulla nousi
kuume, vatsaan sattui ja nukuin tosi levottomasti. Buranan voimin selvisin yön
ja aamulla ei ollut kipeä olo, joten lähdin Johannan ja Kwasin (Hannan lasten
9v ja 3v) kanssa uima-altaalla käymään ja ottamaan aurinkoa. Altaalla ehdin
onneksi vähän nauttiakin auringosta ja uimisesta ennen kuin kuume nousi taas. Onneksi
Hannan mies Jonas tuli hakemaan meitä, sillä en meinannut jaksaa kävellä edes
autolle.
Koko lopun lauantaita makasin sängyssä ja
kitisin itsekseni. Sunnuntaina oli jo onneksi vähän parempi olo, mutta kun
kuume nousi vielä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä niin kävin kaiken
varalta lääkärissä hakemassa anti-malaria lääkkeet.
Mulla
olisi matkavaakuutuksen kautta Accrassa kolme eri sopimussairaalaa johon voi
mennä niin, että ne lähettää laskun suoraan vakuutusyhtiölle, mutten viitsinyt
lähteä puolikuntoisena sinne asti kun lähelläkin oli lääkäri, joka oli vielä
tosi edullinen. Lääkärissä käynti maksoi 10cedia (eli vajaa 5e) ja lääkkeet
12cedia (eli vajaa 6e). Sain oman asiakaskortin, jota voi ensikerralla näyttää
ja ilmeisesti silloin käynti on vielä halvempi. Lääkärissä käynti oli aika
pikainen ja helppo. Paikallinen lääkäri mumisi epäselvällä englannilla
kysymyksiä mulle joihin vastailin jotain sen mukaan mitä luulin sen sanovan. Se
kirjasi kaiken ylös ja sitten määräsi lääkkeet malarian hoitoon ja
vatsavaivoihin. That’s it.
Nyt on ollut jo pari päivää ihan hyvä olo.
Ehkä vähän väsynyt, mutta kuumetta, lihassärkyä tai vatsakipuja ei enää ole.
Tuskin oli malaria, mutta syön kuurin loppuun kaiken varalta. Anti-malaria
lääkkeitä otetaan kolmen päivän ajan 8 pilleriä päivässä. 4 aamulla ja 4
illalla. Luulisi sillä määrällä lähtevän. Toivottavasti ei enää taudit
vaivaisi, mutta en tosiaan ihmettele vaikka täällä kipeäksi tuleekin kun
erilaisille pöpöille on koko ajan alttiina.
Ajattelin kertoilla vielä hieman tästä
ympäristöstä ja miltä täällä näyttää. Jossain vaiheessa yritän räpsiä vähän
kuviakin…
Koulu ja mun majapaikkani joka sijaitsee siis
koulun yläpuolella Hannan ja Jonaksen kotona on Aplakussa. Aplaku on Accran
keskustan ulkopuolella ja oikeastaan lähempänä Kokrobitea. Täälläpäin teitä ei
ole juurikaan päällystetty millään vaan ne ovat punaista hiekkaa ja täynnä
kuoppia. Kun matkustaa trotrolla tai taksilla niin kyyti on melkoista
hytkymistä. Varsinkin nyt kun on sadekausi ja kuoppiin muodostuu vettä. House
of Grace on mäen päällä ja tie sinne on ehkä karmeimmassa kunnossa ikinä. En
tajua miten koulubussi (trotro sekin) pysyy yhtenä kappaleena kun se ajaa sen
ees taas kaksi kertaa päivässä. Menokin on niin hidasta, että kävellen olisi
varmaan samaan aikaan perillä jos se jättäisi lapset mäen alkupäähän.
Mäen alapuolella menee Kokrobiteroad, joka on
siis myös punaista hiekkaa ja töyssyinen sekin. Välillä autot ajaa toisella
kaistalla, kun oma kaista on ajokelvoton. Ihmiset kulkee tien reunoilla, täällä
ei kävelykatuja ole. Kokrobiteroadia Accraan päin mentäessä pääsee Barrieriin,
jossa mä aina käyn nettikahvilassa, nostamassa rahaa ja pepsi-baarissa. Siitä
lähtee tro-trot kaupunkiin ja puolentoista kilometrin päässä on Shoprite,
ilmeisesti Etelä-Afrikkalainen isohko supermarketti. Ihan yöaikaan en ole yksin
mennyt Barrierissa, mutta aika turvallisen oloista siellä on. Ihmiset toki
huutelee ”Obroni, how are you” mutta se on ihan hyväntahtoista. Tuohon
”obroni”-huuteluun muutenkin alkaa jo turtua kun sitä kuulee niin usein.
Varsinkin pikkulapset huutelee usein.
Koska koulu on mäenpäällä, on sieltä aika
hyvät näkymät. Meri kimmeltää houkuttelevan lähellä ja me laskeskellaan usein,
montako kalastajavenettä nähdään. Ennen kuin lähdin Ghanaan, kaverit sanoi:
”oi, siellä sä vaan makaat palmun alla merenrannalla”, mutta tiedoksi vain,
etten ole ehtinyt vielä kertaakaan oikealle rannalle tai palmun alle. Ehkä tämä
vääryys korjaantuisi nyt viikonloppuna. Mutta olen mä silti onneksi ruskettunut
jo jonkin verran. Ulkona ruskettuu ihan huomaamatta ja eilen naama ja niska
vähän kärähtikin kun lähdin kävellen hakemaan Johannaa koulusta ja unohdin
laittaa aurinkorasvaa. Enkä kyllä ollut kuin vajaat 30min auringossa.
Mutta en valita, ihanaa kun on taas paistanut
aurinko. Täällä on ollut monena päivänä nimittäin sadetta ja ukkosta. Sähköt on
vähän väliä pois päältä ja sitten elellään otsalampun ja kynttilöiden varassa.
Kynttilöiden sytytys on tuskaa, sillä täkäläiset (tosin Indonesiassa
valmistetut) Holy matches ovat huonompia kuin tiimarin tikut. Niitä saa vedellä
kymmenen ennen kuin yksi syttyy ja sitä ennen osa on ampunut silmään jotain
rikkisiruja. Kynttilänvalossa suihkussa käyminen on kyllä ihan tunnelmallista.
Mä saan käydä aina kynttilänvalossa suihkussa vaikka sähköt olisikin päällä,
sillä mun huoneen yhteydessä olevassa kylpyhuoneessa ei ole lamppua, eikä
kukaan ikinä muista ostaa siihen uutta lamppua. Tässä kylppärissä ei jostain
syystä myöskään suihku ja hana toimi, joten saan nauttia kuuppapesusta joka
päivä. Vähän niin kuin olisi mökillä. Samapa tuo, ei se kovalla paineella
kuitenkaan tulisi ja yhtä kylmää vettä se on silti. Vessan voi sentään vetää
kerran päivässä.
Viime viikon perjantaina koululla kävi taas ne
kaksi akrobaattia opettamassa lapsille tanssia ja jotain akrobatia temppuja.
Molemmat akrobaatit ei puhu kuin pari sanaa englantia ja toiselta puuttuu
kummatkin etuhampaat, me kutsutaankin sitä nykyään Hampaattomaksi akrobaatiksi.
Hampaaton akrobaatti oli kovin kiinnostunut musta silloin ensimmäisellä kerralla
kun ne oli koululla ja kun näin ne illalla Kokrobitessa uudestaan, mutta nyt se
on tainnut onneksi luovuttaa. Mulle riittää yksi hampaallinen insinööri
Suomessa. Täällä saa kyllä vähän turhan helposti jonkun riippakivi-ihailijan ja
välillä tuntuu, että tavallinen ystävällinen käyttäytyminen tulkitaan jo
väärin. Toisaalta, eipä ne rakkauden julistajatkaan taida kovin tosissaan olla,
kunhan kokeilevat kepillä jäätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti